Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Otava. 2014. 334 sivua.
Klara ja Ilja Tuomi, hiihtämällä Neuvostoliittoon matkanneet suomalaiset surevat muiden Petrogradin, sittemmin Leningradin, asukkaiden kanssa Leninin kuolemaa tammikuisen iltapäivän kylmyydessä vuonna 1924:
Viima puhalsi hämärtyvillä kaduilla. Me seisoimme Iljan kanssa Uritskin aukion laidalla ja lumituuli liehutti liepeitämme ja tuhansia punalippuja, jotka oli verhoiltu suruharsoin. Puna-armeijalaiset seisoivat kunniavartiossa, minä koetin tähytä Lavria, mutta taajat nuorukaisten rivit painuivat hämärään, ja valonheittäjät loimuttivat tuiskua ja palatsin päälle viritettyä suurta punakangasta, jonka keskellä seisoi Vladimir Iljitsh, tietä tulevaisuuteen näyttäen.
Klara ja Ilja ovat saapuneet Neuvostoliittoon suurin odotuksin pari vuotta aiemmin, kevättalvella 1922, pian sen jälkeen, kun Ilja on vapautunut vankileiriltä. Pian heitä seuraa myös Iljan veli Lavri, joka kuitenkin myöhemmin palaa takaisin kotimaahan.
Monien muiden Neuvostoliittoon parempaa yhteiskuntaa rakentamaan tulleiden ohella Ilja ja Klara kokevat, että Suomi on kääntänyt heille selkänsä. He luottavat siihen, "että on olemassa maa, jossa työläinen saa elää vapaana". Vaikkei elämä uudessa kotimaassa ole helppoa missään vaiheessa, niin Leninin kuolema toimii vedenjakajana. Vähitellen asiat muuttuvat huonompaan suuntaan. Stalinin päästyä valtaan niin Klaran kuin Iljankin unelmat sortuvat, utopian portit sulkeutuvat ja ystävät nousevat toisiaan vastaan.
Graniittimiehen alkupuolella, vuoteen 1935 asti, kirjan minäkertojana toimii Klara, kun taas kirjan loppuosassa tapahtumia tarkastellaan useamman henkilön kautta. Tämä kerronnallinen ratkaisu on toimiva ja onnistunut. Klaran, Iljan ja Lavrin lisäksi tapahtumien keskiössä ovat näiden ystävät Jelena, Henrik, Tom, Shura ja Galkin sekä Klaran kasvattilapset, kadulta pelastetut Genja ja Dunja. Tapahtumien näyttämönä on Leningradin lisäksi Krasnoe Selossa sijaitseva datsa.
Tiesin ennestään suurin piirtein, mitä Neuvostoliittoon muuttaneille suomalaisille tapahtui Stalinin aikana, mutta kirjan lukemisen myötä opin paljon uutta. Kähkönen on selvästikin tehnyt tarkkaa taustatyötä tämän aiheen parissa. Graniittimies on kaiken kaikkiaan uskottava ja samalla myös hyvin väkevä kuvaus suomalaisten elämästä ja kohtaloista Neuvostoliitossa 1920- ja 1930-luvuilla. Klaran ja Iljan suhteen ja elämän kuvauksen lisäksi minuun vaikuttivat ystävyyteen ja ennen kaikkea katulapsiin liittyvät kuvaukset. Vaikka kirja on aihepiiriltään rankka ja synkkä, ei lukukokemus missään nimessä ollut rankka, vaan elähdyttävä ja vaikuttava.
Blogini lukijat tietävätkin jo, että Sirpa Kähkönen on yksi suosikkikirjailijoistani. Odotukseni
Graniittimiehen suhteen olivat todella korkealla. Odotukset myös täyttyivät ja ylittyivät, sillä mielestäni tässä kirjassa on, jos mahdollista, vielä jotain enemmän kuin aiemmissa Kähkösen teoksissa. En oikeastaan edes tiedä varmaksi, mitä se "jotain enemmän" on, mutta varovasti uumoilen, että kyse on kielestä, joka on entistäkin koskettavampaa ja kauniimpaa. Joissakin kohdin, etenkin talvea ja luontoa kuvaavissa kohdissa mieleeni tuli Andreï Makine, toinen suosikkikirjailijani.
Kähkönen kuvaa tässä(kin) romaanissaan taitavasti sitä, millaista on yksittäisten ihmisten elämä historian myllerryksissä. Kähkösen tapa kuvata tapahtumia ja ihmiskohtaloita kosketti minua jälleen kerran vahvasti. Kirjan tunnelma ja sen henkilöt ovatkin pysyneet mielessäni pitkään. Mutta kuten aina hienojen kirjojen kohdalla, eivät omat sanat valitettavasti riitä kuvaamaan ja selittämään sitä, mitä lukiessani koin ja millaisia ajatuksia ja tunteita kirja herätti. Olen yksinkertaisesti onnellinen ja kiitollinen, että tällaista kirjallisuutta kirjoitetaan!
Graniittimiestä on luettu myös muissa blogeissa, ainakin
Amman lukuhetkessä ja
Täällä toisen tähden alla sekä
Tuijatan ja
Annelin blogeissa. Myös
Liisa on kirjasta kirjoittanut ja laatinut listan muista postauksista.