Nelijalkaiset blogivahdit

Päivitetty 18.9.2014

Koirat Santeri ja Huli 

Karkeakarvainen mäyräkoira Aleksanteri eli Santeri tai Santtu muutti meille kolmisen vuotta sitten, heinäkuussa 2011. Santeri on mäyrismäiseen tapaan itsepäinen, mutta on ihmeen hyvin oppinut erilaisia käskyjä. Se on sen verran metsästysviettinen, että sitä on koko ajan pidettävä kytkettynä. Rakensimmekin etupihallemme piha-aidan, jossa Santeri voi liikkua vapaasti.

Vaalea paimensukuinen lapinkoira Huli on nyt 10-vuotias. Oikeastaan Huli on tyttäremme koira, mutta asuu meillä. Meille kävi klassisesti Hulin kanssa. Nimittäin naapurillamme oli lapinkoiran pentuja, joita menimme katsomaan. Pentueessa oli viisi tummaa ja yksi kermanvärinen pentu. Ihastuimme tietenkin koko konkkaronkkaan ja etenkin vaaleaan poikaan, jota kukaan ei siinä vaiheessa vielä ollut varannut. Kävimme vanhemman, jo nyt kuolleen, suomenlapinkoiran Pessin kanssa pentuja katsomassa ja kun se näytti pennun hyväksyvän, niin päätös oli selvä: Huli muutti meille. Pojat viihtyivät hyvin keskenään, mutta joskus ottivat tiukastikin yhteen lauman johtajuudesta. Pessin kuoltua tarhakoira-Huli alkoi viihtyä sisällä Santerin kaverina. 

Kissat Misti ja Tikru

9-vuotias Misti muutti meille noin kuusi vuotta sitten kummilapsemme perheestä, kun perheeseen syntyneen pojan todettiin olevan allerginen eläimille. Mistin sopeutuminen sisäkissasta maalaiskissaksi kesti jonkin aikaa, mutta nykyisin kissaneiti metsästää ahkerasti ja uskaltautuu liikkumaan kauempanakin. Misti on suuri persoona, mutta on jotenkin pehmentynyt vuosien saatossa. Alkuvuosina Misti yritti (tosin onnistumatta) pitää muita kissoja kurissa, mutta nyt tulee hyvin toimeen muiden kissojen kanssa. Meille ihmisille Misti kuitenkin osoittaa edelleen mieltään silloin tällöin, muttei ole läheskään niin ärhäkkä kuin muutama vuosi sitten.

Kun Mistin kissakaverit Riku ja Maija kuolivat keväällä 2014, kaipasi Misti selvästi kaveria ja otimmekin kesällä perheeseemme pentukissan, joka sai nimen Tikru. Tikru on villi, reipas, utelias ja todella seurallinen poikakissa, jonka sisko Moona asustelee tyttäremme huushollissa.

Muistoissa

Joulukuussa 2013 rakas lapinkoirapoikamme Pessi poistui keskuudestamme 14 ½-vuoden ikäisenä. Pessi tuli meille meille noin puolivuotiaana marraskuussa 1999. Tätä ennen Pessi ehti jo käydä ison meren takana Amerikassa. Naapurimme ja ystäväni nimittäin vei Pessin tyttärelleen, joka äitinsä tavoin pitää lapinkoirista. Haukkumista rakastava Pessi ei kuitenkaan sopeutunut ja matkusti takaisin Suomeen ja muutti meille - haukkumaan ja kaivamaan kuoppia. Pessi asusteli ulkona isossa tarhassa eikä oikein viihtynyt sisällä tosipaksun turkkinsa takia. Pessi oli aika itsetietoinen ja itsepäinen, mutta valloittava koira ja tuntuu omituiselta, ettei Pessi ole tarhassaan tervehtimässä kotiinsaapujia.

Maaliskuussa 2014 perhettämme kohtasi jälleen eläinsuru. Punaturkkinen kissapoikani Rikkovaaran Riku laihtui nopesti ja lopulta sen jalat pettivät. Ilmeisesti vika oli munuaisissa. Riku ehtii elää melkein 15-vuotiaaksi. Se oli ihana ja kiltti kissa. Riku oli yhtäältä arka ja toisaalta Richard Rohkea. Tyttäremme opetti Rikulle muutamia temppuja ja niin se istui käskystä (kuten muutkin kissamme) ja osasi lisäksi antaa tassua (tosin vain silloin, kun sai jotain syötävää). 

Ei kahta ilman kolmatta. Kissalaumamme vanhin jäsen Maija Maitoparta ehti täyttää huhtikuussa 17 vuotta, mutta katosi jonnekin toukokuussa. Oletamme, että Maija kuoli sillä katoamisreissullaan. Maijalla oli nisäkasvain, jolle ei kannattanut tehdä mitään kissan korkean iän vuoksi, mutta aika pirteänä ja leikkisänä Maija eleli ihan loppuun asti. Maija oli pienestä koostaan huolimatta suuri persoona. Perheemme kissakuningatar, joka teki mitä tahtoo. Maija oli kaikkien ihmisten ystävä ja yllätti vieraamme hyppäämällä syliin ja vaatimalla silitystä. 

Meillä on lisäksi ollut pari kania, joista Pulla kuoli muutama vuosi sitten ja Pilli syksyllä 2013. Eläintemme viimeinen leposija on puolen hehtaarin metsän reunassa omalla tontillamme.